Kansanedustaja Mauri Pekkarinen otti Joutsassa pitämässään puheessa Suomen keskittymiskehityksen. Hän sanoi, että Suomen hallituksen on nyt huolehdittava tulevassa budjettiriihessä, että valtion omilla ja tukemilla investoinneilla tasapainotetaan markkinavoimien synnyttämää keskittymistä.

Tähän Helsingin pormestari Vapaavuori tarttui välittömästi, ja twiittasi, että voittajia ovat harvoin ne, jotka taistelevat väistämättömiä megatrendejä, kuten kaupungistumista vastaan.

Näin on jälleen vahvistettu perinteistä vastakkainasettelua kaupungit vastaan maaseutu.

Faktaakin asiasta on saatavissa. Porin kaupungin kehittämispäällikkö Timo Aro on syöttänyt Twitteriin useita vakuuttavia tilastoihin perustuvia kuvioita Suomen alueellisesta kehityksestä. Keskittyminen näkyy sekä työpaikkamuutosten että väestömäärän kehityksessä.

 

Työpaikat keskittyvät

Yksityisen sektorin työpaikkojen lisäys on keskittynyt pääosin kaupunkiseuduille (kuvio: Timo Aro). Kehitys ei ole kuitenkaan aivan yksiselitteinen. Ahvenanmaa ja Lappi kehittyvät työpaikkalukujen valossa voimakkaasti. Vakka-Suomi porskuttaa. Helsingin seutu on tällä mittarilla vasta kahdestoista Kuopion, Joensuun, Tampereen ja Joensuun seutujen jälkeen. Toisessa ääripäässä on laajoja alueita, joiden yksityiset työpaikat ovat samana ajanjaksona vähentyneet.

Sitten ovat valtion ja kuntien työpaikat. Niiden keskittymistä pääkaupunkiseudulle on vuosien kuluessa jonkin verran pyritty tasapainottamaan alueellistamispäätöksillä. Niitä on kritisoitu syystä ja syyttä. Moni alueellistamistoimenpide on onnistunut, usein silloin, kun uusi virasto tai uusia yksiköitä on perustettu muualle kuin pääkaupunkiseudulle. Muutaman viraston siirtyminen on takkuillut pahasti. Fimea on siitä esimerkki.

Helsingin on sanottu kilpailevan eri sarjassa kuin maakuntakeskukset, lähinnä kansainvälisesti ja muiden pääkaupunkien kanssa. Tarvitseeko Helsinki siihen valtion tukea? Vapaavuori on syytellyt valtiota ja/tai hallitusta siitä, ettei se ripeästi tehnyt päätöstä peruuttaa Fimean monta vuotta sitten tehtyä alueellistamista. Samaan aikaan hän on ollut laatimassa hakemusta EU:n lääkeviraston sijoittamiseksi Helsinkiin. Tarvitseeko ja haluaako siis Helsinki sellaista valtion tukea, jota se ei hyväksy annettavaksi muille kaupungeille? Kun Helsinki on Brysselistä ja muista EU:n keskuspaikoista kauempana kuin Kuopio Helsingistä, luulisi johdonmukaisuuden vaativan, että joko kannatetaan molempien alueellistamista tai vastustetaan niitä.

 

Väestökehitys eriytyy

Kuntien väestökehityksen eriytyminen tapahtuu selvästi sekä kuntien välisen nettomuuton että luonnollisen väestönlisäyksen kautta (kuvio: Timo Aro). Maakuntakeskusten muuttovoitto on pitkälti oman maakunnan kunnista tulevan muuttoliikkeen varassa.

 

Mikäli väestömuutokset jatkuvat pitkään, osa maasta autioituu. Autioituminen on edennyt vuodesta 2005 lähtien kymmenenä vuotena erityisesti keskisessä ja itäisessä Suomessa, mutta myös etelässä maakuntien rajaseuduilla (kuvio: Timo Aro).

Keskittymisellä on seurauksia

Asun itse nykyään käytännöllisesti katsoen kahdella paikkakunnalla. Olen kirjoilla Helsingissä ja vietän paljon aikaa Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla. Helsinkiläisenä veronmaksajana pitäisi kai olla mielissään siitä, että Helsinki on saanut pormestari Vapaavuoresta voimallisen edunvalvojan kaupungistumisen ”väistämättömän” megatrendin pohjalta. En voi kuitenkaan sulkea silmiäni trendin nurjilta puolilta, jotka vaikuttavat molemmilla paikkakunnilla. 

Asuntojen hintaerot Suomen eri osissa ovat päätähuimaavat ja ne ovat edelleen kasvussa. Se aiheuttaa ihmisille taloudellisia tappioita taantuvilla alueilla ja nostaa vuokria ja velkaannuttaa omistusasunnon ostajia kasvavilla alueilla. Paria esimerkkiä asuntojen hintatasosta olen käsitellyt 16.1.2017 julkaisemassani blogissa.

Asuntoja täytyy rakentaa yhä enemmän kasvuseuduilla, erityisesti Helsingissä, samalla kun asuntoinvestoinnit menettävät arvoaan muualla maassa. Talouskasvu alkoi asuntorakentamisbuumilla. Onko ihan tervettä, että pitkään odottamamme kasvu pohjautuu pitkälti käyttämättä jäävien investointien korvausinvestointeihin? Eikä kyse ole pelkästään asunnoista, vaan koko infrastruktuurista, teistä, yksityisistä ja julkisista palveluista. Niiden verkosto on vielä maanlaajuisestikin olemassa ja kohtalaisen toimiva, mutta rapautuva.

Alueellisen eriytymisen kriittinen piste lähenee

Maakunnat ja niiden keskuskaupungit tulevat olemaan avainasemassa siinä, miten kehitystä voidaan tasapainottaa ja kasvua tukea jo olemassa olevaa infraa hyödyntäen. Kasvavilla maakuntakeskuskaupungeilla on tässä oma vastuunsa ja myös oma etunsa vaalittavana. Kun väki maaseudulta edelleen vähenee, ei niistä riitä kasvuvoimaa enää maakuntakeskuksiin.

Helsingin Sanomat on puolensa valinnut. Sen pääkirjoitussivun kolumnin (HS 30.8.2017) ymmärtämätön yliolkaisuus on ihan omaa luokkaansa: ”Suomen kahtiajako syvenee, mutta tyhjeneviä seutuja on turha yrittää elvyttää.”  Sen sijaan Uuden Suomen päätoimittaja näkee ongelman sisälle: asuntojen kalleuteen, ihmisten haluttomuuteen muuttaa työn perässä ja syntyneeseen työvoiman kohtaanto-ongelmaan. Tästä kärsii myös kaupunkien ja koko kansantalouden kehitys.  

Olisiko tosiaan niin, että kaupungistuminen, keskittyminen ja autioituminen ovat ainoa oikea trendi ja kansantalouden pelastus? Sellutehtaat ja kaivokset eri puolilla Suomea eivät alun perin ole sijainneet suurissa kaupungeissa, vaikka niiden varassa kaupunkeja on kasvanut.  Lapin kasvava matkailu ammentaa kansainvälisen kaupungistumisen vastavirrasta. Uudentyyppisessä palvelu- ja muussakin tuotannosa fyysisellä työn suorittamispaikalla on nykyisin entistä vähemmän merkitystä. Pirstaloituminenkin on megatrendi. Tarvitaan avaraa ja kokonaisvaltaista näkemystä, jonka varassa trendeistä voi löytää kullekin alueelle soveltuvia erilaisia kehityspolkuja. Yksisilmäinen edunvalvonta tai  ei edistä kehitystä.

YLEn A-studio on haastanut kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläisen ja pormestari Jan Vapaavuoren keskusteluun kaupungistumisesta. Odotan mielenkiinnolla. Olisi tärkeää päästä alueellisesta  vastakkainasettelusta ja löytää mieluummin Suomen kehityksen kokonaishallintaa edistäviä tekijöitä.