Eduskunnassa ja tiedotusvälineissä on viime viikolla keskusteltu hallituksen pyrkimyksestä vähentää vanhustenhuollon asumispalvelujen henkilöstön minimisuositus viidestä henkilöstä neljään henkilöön.

Keskustelu on ihmeteltävästi keskittynyt ainoastaan tähän yhteen lukuun, siihen, että viidestä tulisi neljä, ja siihen, ettei se riitä. Varmasti se ei aina riitäkään, sillä hoitopaikkoja ja vanhuksia, henkilöstöä ja toimintamallleja on niin erilaisia. Ja juuri sen vuoksi ei pitäisi kiinnittää huomiota vain henkilöstömäärään.

Lukumäärästä ei ole säädetty laissa, vaan se sisältyy vanhusten ympärivuorokautista palveluasumista koskevaan suositukseen, joka hyväksyttiin vanhuspalvelulain säätämisen jälkeen. Se on siis vain suositus, mutta hyvin vahva sellainen, koska se perustuu eduskunnan vanhuspalvelulain säätämisen yhteydessä ilmaisemaan tahtoon, että tällainen suositus pitää tehdä, ja sen toteutumista seurata. Kuitenkaan ei pidetty järkevänä sitä, että tällainen yksityiskohtainen mitoitus laitettaisiin suoraan lakiin.

Asiaa on käsitelty jo hallitusohjelmassa ja sen perusteella laajemmalta pohjalta myös kuntien tehtävien ja velvoitteiden vähentämistä koskevan toimenpideohjelmassa. Hallitusohjelmassa oli selkeästi ilmaistuna tahto siihen, että luovuttaisiin kuntien toiminnan yksityiskohtaisesta sääntelystä ja annettaisiin kunnille enemmän vapautta kehittää toimintaansa. Tätä tahtoa on konkretisoitu toimenpideohjelmassa tältä osin niin, että on esitetty asumispalvelujen ja palveluasumisen ohjauksen joustavuuden lisäämistä. Palveluasumista koskevat periaatteet ja kriteerit ehdotetaan uudistettavaksi niin, että niillä vastattaisiin asiakkaiden erilaisiin tarpeisiin sekä tuettaisiin erilaisten ja monimuotoisten toimintamallien kehittämistä. Kriteereitä ei käytettäisi yksittäin, vaan hyväksyttävä toimintamalli perustuisi eri kriteereiden toteutumisen kokonaisuuteen.

Toiminnassa lähtökohtana olisivat asiakkaiden tarpeet ja hyvinvointi, eivät ohjeet ja suositukset. Yksiköiden asukasvalinnat voitaisiin tehdä joustavasti, ilman asiakkaiden määrän, ikärakenteen ja erityisryhmien tarkkaa etukäteismäärittelyä. Tiloja arvioitaisiin muun muassa tilojen kunnon, soveltuvuuden ja asukasrakenteen huomioon ottaen. Henkilöstömitoitukset määriteltäisiin kunnissa asukaskohtaisesti asukkaiden hoidon tarpeen ja olosuhteiden mukaan. Mitoitukseen vaikuttavia kriteereitä olisivat toimintayksikön tilat, palvelurakenne, asukasrakenne, henkilöstörakenne (henkilöstön tehtäväkuvat, avustavan henkilöstön määrä, osaamisen monipuolisuus), teknologian hyödyntäminen. Lisäksi vaikuttaisi palveluasumisen suhde siihen miten kotihoidon palvelut on järjestetty asumispalvelujen tukena, hyvinvointiteknologian hyödyntäminen, vapaaehtoistyön osuus tapauskohtaisesti ja omaisten osuus asiakaskohtaisesti.

Huomioitavia seikkoja on paljon, ja vasta kokonaiskuva kertoo, millainen mitoitus kulloinkin tarvitaan. Kunnat ovat jo kehitelleet uusia ja erilaisia toimintamalleja, joissa näitä tekijöitä muunnellaan, muun muassa vuoden 2015 alussa käynnistettyjen kuntakokeilujen kautta. Esimerkiksi teknologiaa on kokeiltu Tampereella apuna yöaikaisessa hoidossa ja kotihoidossa, ja kolmessa kokeilukunnassa on kokeiltu henkilöstön yhteiskäyttöä ja joustavaa resursointia.  Kokeiluissa on lähtökohtana ollut se, että hoidon taso ja tulokset pysyvät hyvinä, ja niitä seurataan asiakkaiden ja omaisten mielipiteitä kysymällä ja asiakkaiden kuntoa arvioimalla.

Toivottavasti tieto erilaisista hyvistä toiminnan kehittämismahdollisuuksista ja toimintamalleista leviää niin, että päästäisiin laajalti tästä yhteen lukuun tuijottamisesta syvempään toiminnan kehittämiseen. Sillä tavalla on aivan mahdollista saada aikaan win-win tilanne: hyvää hoitoa, järkevämpää henkilöstöresurssien käyttöä ja tätä kautta myös niitä säästöjä.